Pää­si­äi­nen on ker­to­mus het­kes­tä, jol­loin kai­ken luul­tiin ole­van ohi. Suru, me­ne­tys ja pet­ty­mys täyt­ti­vät Jee­suk­sen seu­raa­jien mie­len, kun he kul­ki­vat aa­mun hil­jai­suu­des­sa hau­dal­le. Tu­le­vai­suus näyt­ti sul­je­tul­ta kuin ki­ven taak­se lu­kit­tu hau­ta.

Vii­me pää­si­äi­se­nä moni saat­toi toi­voa, et­tä vuo­den ku­lut­tua Uk­rai­nas­sa ja muu­al­la so­dan kes­kel­lä val­lit­si­si jo rau­ha. Niin ei ole käy­nyt. Sota jat­kuu Uk­rai­nas­sa, ja uu­sia le­vot­to­muuk­sia on syt­ty­nyt eri puo­lil­la maa­il­maa.

Ke­vään mer­kit luon­nos­sa li­sään­ty­vät päi­vä päi­väl­tä. Pa­jun­kis­sat tut­tuun ta­paan en­sim­mäis­ten uu­den elä­män ver­so­jen jou­kos­sa. Iloa tuo­va ke­vään merk­ki ovat myös en­si py­hä­nä, pal­mu­sun­nun­tai­na, liik­keel­lä ole­vat vir­po­jat.

Tuol­la ni­mel­lä en­si sun­nun­tai­ta kut­sut­tiin jos­kus ai­em­min. Ny­ky­ään päi­vän nimi on Ma­ri­an il­mes­tys­päi­vä. Täs­tä päi­väs­tä on jou­luun se ai­ka, mikä nai­sel­ta ku­luu syn­nyt­tä­mi­seen.

”On niin kiva tul­la tän­ne syö­mään, kun tääl­lä ta­paa sa­mal­la toi­sia ih­mi­siä!” Tä­män to­te­a­muk­sen olen kuul­lut mo­nes­ti seu­ra­kun­nas­sam­me jär­jes­tet­tä­vien yh­tei­sö­ruo­kai­lu­jen kä­vi­jöil­tä.

Kuun­nel­les­sam­me uu­ti­sia ai­kam­me so­tien ai­heut­ta­mas­ta in­hi­mil­li­ses­tä kär­si­myk­ses­tä, on pak­ko myön­tää hy­vän ja pa­han vä­li­sen tais­te­lun ole­van maa­il­mas­sam­me.

Toi­si­naan Raa­ma­tun maa­il­ma poik­ke­aa var­sin nä­ky­väs­ti omas­ta ar­ki­to­del­li­suu­des­tam­me. Sun­nun­tain evan­ke­liu­mi­teks­tis­sä (Mark. 9:17-29) Jee­sus ope­tus­lap­si­neen kul­kee kar­kot­ta­mas­sa pa­ho­ja hen­kiä, jot­ka ai­heut­ta­vat ih­mi­sis­sä eri­lai­sia vai­vo­ja.

Psal­mi 91 kuu­luu en­si sun­nun­tain teks­tei­hin. Lue se, jos voit. ”Se, joka asuu Kor­keim­man suo­jas­sa ja yö­pyy Kaik­ki­val­ti­aan var­jos­sa.”

En­si vii­kol­la or­to­dok­sik­ris­ti­tyt aloit­ta­vat pää­si­äi­seen val­mis­ta­van suu­ren paas­ton. Paas­to oh­jaa mei­dät it­se­tut­kis­ke­luun ja hen­ki­lö­koh­tai­seen muu­tok­seen mut­ta val­mis­taa myös ym­mär­tä­mään pää­si­äi­sen mer­ki­tyk­sen.

Kynt­ti­län­päi­vä osuu ai­kaan, jol­loin tal­vi tun­tuu usein pi­sim­mäl­tä. Vaik­ka päi­vät jo vä­hän pi­te­ne­vät, pi­meys on yhä läs­nä. Mi­nus­sa ai­na­kin. On asi­oi­ta, jot­ka ovat kes­ken, ky­sy­myk­siä vail­la vas­tauk­sia ja toi­vei­ta, jot­ka tun­tu­vat odot­ta­van lii­an kau­an.

Ai­ka kul­taa muis­tot sa­no­taan. Tuo sa­non­ta ker­too sii­tä, et­tä mo­nes­ti hy­väk­si ko­ke­mam­me asi­at la­tau­tu­vat vuo­sien jäl­keen vie­lä po­si­tii­vi­sel­la ko­ros­tuk­sel­la.

”Tuo maa pääl­lä pil­vien, tuo maa luo­na Jee­suk­sen, tuo maa, oi kuin­ka kai­paan­kaan, sen et­tä näh­dä saan, tuon ih­meel­li­sen maan.” Ote Las­se Heik­ki­län Tääl­lä poh­jan­täh­den al­la -lau­lus­ta.

Jo­ku­nen päi­vä sit­ten koin myön­tei­sen ja mie­li­a­laa­ni suu­res­ti ko­hot­ta­neen yl­lä­tyk­sen. Eräs ih­mi­nen py­säyt­ti mi­nut ja sa­noi, et­tä on usein ha­lun­nut kiit­tää mi­nua sii­tä, mi­ten pal­jon olen mer­kin­nyt hä­nel­le vuo­si­kym­me­niä sit­ten.

Jout­san kir­kon sei­näl­lä on vih­reä puu, joka toi­mii ny­kyi­sin Jout­sa-Lei­von­mä­ki lä­hi­kirk­ko­a­lu­een kas­te­puu­na.

Vuo­den­vaih­de on py­säh­ty­mi­sen het­ki. Se on vä­li­ti­la: taak­se jää ku­lu­nut vuo­si, edes­sä odot­taa uu­si ja vie­lä tun­te­ma­ton. Täl­lai­ses­sa het­kes­sä mei­tä pu­hut­te­lee Saar­naa­jan kir­jan vii­saus: elä­mäs­sä kai­kel­la on ai­kan­sa – ei vain sat­tu­man kaut­ta, vaan Ju­ma­lan kä­des­sä, Hä­nen ai­ka­tau­lus­saan.