Or­to­dok­si­nen kirk­ko­vuo­si lä­hes­tyy lop­pu­aan. Maal­li­ses­ta ka­len­te­ris­ta poi­ke­ten or­to­dok­si­nen li­tur­gi­nen vuo­si al­kaa syys­kuus­ta ja päät­tyy elo­kuu­hun. Vii­me vii­kon lau­an­tai­na vie­tim­me kirk­ko­vuo­den vii­meis­tä suur­ta juh­laa, jol­loin muis­tim­me Ju­ma­lan Äi­din Ma­ri­an kuo­lo­nu­neen nuk­ku­mis­ta. Nyt odo­tam­me kirk­ko­vuo­den aloit­ta­vaa Neit­seen Ma­ri­an syn­ty­män juh­laa.

Pei­liin kat­so­mi­nen kuu­luu mo­nen aa­muun. Tar­kis­tam­me, ovat­ko hiuk­set jär­jes­tyk­ses­sä ja vaat­teet siis­tit, en­nen kuin läh­dem­me päi­vän as­ka­rei­siin. Ul­koi­nen pei­li näyt­tää sen, mikä nä­kyy sil­mäl­le. Sy­dä­men pei­li on toi­sen­lai­nen.

I am sai­ling, I am sai­ling, home again, `cross the sea. I am sai­ling stor­my wa­ters, to be near you, to be free. Pur­jeh­din ko­tiin­päin, myrs­kyis­ten me­rien läpi, ol­lak­se­ni lä­hel­lä si­nua, ol­lak­se­ni va­paa. Rod Ste­war­tin ver­sio vuo­del­ta 1975.

»Men­kää si­sään ka­pe­as­ta por­tis­ta. Mo­net me­ne­vät le­ve­äs­tä por­tis­ta ja le­ve­ää tie­tä, mut­ta se tie joh­taa tu­hoon. Mi­ten ka­pea on­kaan se port­ti ja mi­ten ka­pe­ak­si teh­ty se tie, joka vie elä­mään! Vain har­vat löy­tä­vät sen.» (Matt. 7:13–14)

Kir­kas­tus­sun­nun­tain evan­ke­liu­mis­sa Jee­sus vie Pie­ta­rin, Jaa­ko­bin ja Jo­han­nek­sen kor­ke­al­le vuo­rel­le. Siel­lä hei­dän sil­mien­sä eteen avau­tuu näky, jota ei voi se­lit­tää ei­kä ke­syt­tää. Ju­ma­la pu­huu, tai­vas avau­tuu, Jee­suk­sen kas­vot ja vaat­teet lois­ta­vat va­loa.

Jee­suk­sel­ta ky­syt­tiin ker­ran, mikä on lain suu­rin käs­ky. Hän vas­ta­si yk­sin­ker­tai­ses­ti: ra­kas­ta Ju­ma­laa yli kai­ken ja lä­him­mäis­tä­si niin kuin it­se­ä­si. Näi­hin kah­teen käs­kyyn ki­tey­tyy koko laki ja pro­feet­to­jen ope­tus.

Sun­nun­tai­na vie­te­tään kir­kois­sa Apos­to­lien päi­vää. Tuo sun­nun­tai py­säyt­tää ky­sy­mään, min­kä va­raan us­ko ra­ken­tuu.

Ny­ky­päi­vän maa­il­ma on vaa­ti­va. So­si­aa­li­nen me­dia, työ­e­lä­mä ja usein me it­se­kin ase­tam­me it­sel­lem­me ja toi­sil­lem­me ri­mo­ja, joi­ta on lä­hes mah­do­ton­ta ylit­tää vir­heet­tö­mäs­ti. Kun joku ereh­tyy, tuo­mio on usein no­pe­as­ti val­mis.

Van­han vit­sin mu­kaan ”Suo­men kesä on ly­hyt mut­ta vä­hä­lu­mi­nen.” Tä­hän men­nes­sä säät ovat ol­leet var­sin kau­nii­ta, mut­ta sii­tä huo­li­mat­ta kesä voi tun­tua vie­räh­tä­vän no­pe­as­ti ja on sik­si juh­lis­ta­mi­sen ar­voi­nen.

”Ei ole mi­tään suu­rem­paa ta­paa osoit­taa, et­tä luot­taa, kuin le­pää­mi­nen. Lepo on suu­rin us­kon­tun­nus­tus. Kun kii­reen kult­tuu­ri käs­kee yrit­tä­mään pi­dem­mäl­le ja kor­ke­am­mal­le, on ra­di­kaa­lia va­li­ta luot­ta­mus ja lepo.

Ast­rid Lindg­re­nin kir­jas­sa ”Kal­le, mes­ta­riet­si­vä” Kal­le Blomq­vist ma­koi­lee pää­ry­nä­puun al­la ja miet­tii ke­sä­lo­man ole­van kaik­kien ai­ko­jen pa­ras kek­sin­tö.

Ke­säs­sä on jo­ta­kin ar­mol­lis­ta. Pit­kän tal­ven jäl­keen valo li­sään­tyy, maa vi­her­tyy ja lin­nut täyt­tä­vät aa­mun lau­lul­laan.

Pian vie­täm­me hel­lun­tai­ta, Py­hän Hen­gen juh­laa. Kir­kol­li­nen ke­vät on pe­las­tus­his­to­ri­al­li­nen mat­ka Kris­tuk­sen ylös­nou­se­muk­ses­ta Hä­nen tai­vaa­see­nas­tu­mi­seen­sa ja lo­pul­ta Py­hän Hen­gen las­keu­tu­mi­seen.

Kun olin pik­ku­kou­lu­lai­nen, sain kum­meil­ta juh­la­päi­vä­nä kor­tin. Kor­tis­sa ker­rot­tiin, et­tä he ei­vät ol­leet eh­ti­neet kaup­paan os­ta­maan lah­jaa, mut­ta pa­lai­si­vat asi­aan. Pi­din sitä lu­pauk­se­na.

Hil­jen­ty­mi­nen on va­li­tet­ta­van unoh­tu­nut tai­to, jota vä­lil­lä pi­tää ai­van ope­tel­la. Min­ne sinä me­net kii­reit­te­si ja ar­ke­si kes­kel­tä, kun ha­lu­at hil­jen­tyä? Olem­me ih­mi­si­nä täs­sä suh­tees­sa hy­vin eri­lai­sia; joku voi mis­sä vaan kes­kit­tää aja­tuk­sen­sa hil­jen­ty­mään oman pään­sä si­säl­lä. Toi­nen tar­vit­see pai­kan, jos­sa ei tule häi­ri­tyk­si ja mis­sä voi tun­tea ole­van­sa tur­vas­sa. Hil­jai­suu­des­sa voi syn­tyä ko­ke­mus, et­tä en ole­kaan täs­sä yk­sin; on syn­ty­nyt yh­teys, jota kut­su­taan ru­kouk­sek­si.