Pian vie­täm­me hel­lun­tai­ta, Py­hän Hen­gen juh­laa. Kir­kol­li­nen ke­vät on pe­las­tus­his­to­ri­al­li­nen mat­ka Kris­tuk­sen ylös­nou­se­muk­ses­ta Hä­nen tai­vaa­see­nas­tu­mi­seen­sa ja lo­pul­ta Py­hän Hen­gen las­keu­tu­mi­seen.

Kun olin pik­ku­kou­lu­lai­nen, sain kum­meil­ta juh­la­päi­vä­nä kor­tin. Kor­tis­sa ker­rot­tiin, et­tä he ei­vät ol­leet eh­ti­neet kaup­paan os­ta­maan lah­jaa, mut­ta pa­lai­si­vat asi­aan. Pi­din sitä lu­pauk­se­na.

Hil­jen­ty­mi­nen on va­li­tet­ta­van unoh­tu­nut tai­to, jota vä­lil­lä pi­tää ai­van ope­tel­la. Min­ne sinä me­net kii­reit­te­si ja ar­ke­si kes­kel­tä, kun ha­lu­at hil­jen­tyä? Olem­me ih­mi­si­nä täs­sä suh­tees­sa hy­vin eri­lai­sia; joku voi mis­sä vaan kes­kit­tää aja­tuk­sen­sa hil­jen­ty­mään oman pään­sä si­säl­lä. Toi­nen tar­vit­see pai­kan, jos­sa ei tule häi­ri­tyk­si ja mis­sä voi tun­tea ole­van­sa tur­vas­sa. Hil­jai­suu­des­sa voi syn­tyä ko­ke­mus, et­tä en ole­kaan täs­sä yk­sin; on syn­ty­nyt yh­teys, jota kut­su­taan ru­kouk­sek­si.

Ar­ki voi hel­pos­ti ka­ven­taa nä­kö­kul­maa. Päi­vät täyt­ty­vät vel­vol­li­suuk­sis­ta, uu­ti­sis­ta ja aja­tuk­sis­ta, jot­ka pi­tä­vät kat­seen tiu­kas­ti täs­sä het­kes­sä – usein sii­nä, mikä on kes­ken tai huo­nos­ti.

Vir­si 104 päät­tyy sä­kei­siin ”Ikä­vöit­sen pääs­tä tääl­tä ko­ti­maa­han ikui­seen”. En kui­ten­kaan koe, et­tä koti-ikä­vä Ju­ma­lan val­ta­kun­taan oli­si malt­ta­ma­ton­ta kuo­le­man odo­tus­ta.

Myö­tä­tun­to on suo­men kie­leen tul­lut kau­nis il­maus ih­mi­sen ky­vys­tä ym­mär­tää ja tun­tea toi­sen ih­mi­sen ko­ke­mus­ta. Se edel­lyt­tää tai­toa aset­tua toi­sen ti­lan­tee­seen ja aa­vis­tel­la toi­sen ko­ke­mus­ta.

Her­ra on us­ko­nut meil­le eri­lai­sia lah­jo­ja. Kuka osaa pu­hua niin, et­tä se on hyö­dyk­si muil­le, joku pal­ve­lee ruu­an­lait­to­lah­jal­la. Jol­le­kin on us­kot­tu lah­ja teh­dä kä­si­töi­tä.

Pää­si­äi­nen on ker­to­mus het­kes­tä, jol­loin kai­ken luul­tiin ole­van ohi. Suru, me­ne­tys ja pet­ty­mys täyt­ti­vät Jee­suk­sen seu­raa­jien mie­len, kun he kul­ki­vat aa­mun hil­jai­suu­des­sa hau­dal­le. Tu­le­vai­suus näyt­ti sul­je­tul­ta kuin ki­ven taak­se lu­kit­tu hau­ta.

Vii­me pää­si­äi­se­nä moni saat­toi toi­voa, et­tä vuo­den ku­lut­tua Uk­rai­nas­sa ja muu­al­la so­dan kes­kel­lä val­lit­si­si jo rau­ha. Niin ei ole käy­nyt. Sota jat­kuu Uk­rai­nas­sa, ja uu­sia le­vot­to­muuk­sia on syt­ty­nyt eri puo­lil­la maa­il­maa.

Ke­vään mer­kit luon­nos­sa li­sään­ty­vät päi­vä päi­väl­tä. Pa­jun­kis­sat tut­tuun ta­paan en­sim­mäis­ten uu­den elä­män ver­so­jen jou­kos­sa. Iloa tuo­va ke­vään merk­ki ovat myös en­si py­hä­nä, pal­mu­sun­nun­tai­na, liik­keel­lä ole­vat vir­po­jat.

Tuol­la ni­mel­lä en­si sun­nun­tai­ta kut­sut­tiin jos­kus ai­em­min. Ny­ky­ään päi­vän nimi on Ma­ri­an il­mes­tys­päi­vä. Täs­tä päi­väs­tä on jou­luun se ai­ka, mikä nai­sel­ta ku­luu syn­nyt­tä­mi­seen.

”On niin kiva tul­la tän­ne syö­mään, kun tääl­lä ta­paa sa­mal­la toi­sia ih­mi­siä!” Tä­män to­te­a­muk­sen olen kuul­lut mo­nes­ti seu­ra­kun­nas­sam­me jär­jes­tet­tä­vien yh­tei­sö­ruo­kai­lu­jen kä­vi­jöil­tä.

Kuun­nel­les­sam­me uu­ti­sia ai­kam­me so­tien ai­heut­ta­mas­ta in­hi­mil­li­ses­tä kär­si­myk­ses­tä, on pak­ko myön­tää hy­vän ja pa­han vä­li­sen tais­te­lun ole­van maa­il­mas­sam­me.

Toi­si­naan Raa­ma­tun maa­il­ma poik­ke­aa var­sin nä­ky­väs­ti omas­ta ar­ki­to­del­li­suu­des­tam­me. Sun­nun­tain evan­ke­liu­mi­teks­tis­sä (Mark. 9:17-29) Jee­sus ope­tus­lap­si­neen kul­kee kar­kot­ta­mas­sa pa­ho­ja hen­kiä, jot­ka ai­heut­ta­vat ih­mi­sis­sä eri­lai­sia vai­vo­ja.

Psal­mi 91 kuu­luu en­si sun­nun­tain teks­tei­hin. Lue se, jos voit. ”Se, joka asuu Kor­keim­man suo­jas­sa ja yö­pyy Kaik­ki­val­ti­aan var­jos­sa.”