Kuvassa on Pendolino-juna juuri kiihdyttämässä Huttulan rautatieasemalta kohti Karimäen kallioleikkausta matkallaan etelän suuntaan. Tämä on tietysti puhdasta mielikuvitusta, mutta nykyisille radoille on aikoinaan ollut monta kilpailevaa reittivaihtoa. Arkistot paljastavat, että on pelkkää huonoa tuuria, ettei kuvan näkymä ole totta. Onneksi seudun johtava kuvamanipulaatioiden tekijä Jarmo Laakso on pystynyt loihtimaan ikkunan siihen aikaan, mikä ei koskaan toteutunut.
Jarmo Laakso
Juttukokonaisuus on alunperin julkaistu Joutsan Seudussa 12.1.2011 numerossa 2.
– Hyvät matkustajat, tämä on paikallisjuna Heinolasta Jyväskylään. Saavumme Rutalahden asemalle kello 15.20. Hyvää matkaa. Bästa passagerare…
Junalla liikkuminen Joutsasta Rutalahteen ja päinvastoin on tietenkin puhdasta mielikuvitusta. Aikanaan oli kuitenkin melkoisen hilkulla, ettei kiskoja vedetty seutukunnan läpi.
Nykyään junalla matkustava tuskin tulee ajatelleeksi sitä, että vaunun ikkunoista näkyvät maisemat voisivat aivan hyvin olla toisenlaisia. Lähteistä selviää, että monelle nykyradalle on ollut aikojen saatossa olemassa useampikin reittivaihtoehto.
Historian hämäristä on esille kaivettavissa jopa kaksi kartalle piirrettyä reittivaihtoehtoa. Sadan vuoden takaa löytyy paksu pumaska materiaalia aiheesta Rautatiestä Lahdesta Heinolan kautta Jyväskylään. Sen liitteenä on kartta, johon on piirretty hahmotelma ratalinjasta.
Musta viiva kulkee Joutsan ja Leivonmäen läpi kuin nykyistä valtatietä noudatellen. Mitään maastotutkimuksia ei liene harjoitettu, mutta tussi kulkee Karimäen kautta ja Huttulan suuntaan pohjoiseen. Leivonmäen kohdalla tussin jälki käy turhan leveäksi kulkien osin vetten päällä, mutta ilmeisesti reitiksi on ajateltu Rutajärven itärantaa.
Tosimielessä liikkeellä oltiin 1950-luvun alussa. Suunnaksi oli vaihtunut Pieksämäki Jyväskylän asemasta. Savon radan kuormitus oli nimittäin kasvanut siinä määrin suureksi, että …on jouduttu pohtimaan erilaisia keinoja sen välittämän liikenteen jatkuvaksi täysipainoiseksi hoitamiseksi, kuten ratahankkeen perusteluissa todetaan.
Vuonna 1953 valmistuivat radasta tehdyt tarkat suunnitelmat nimellä Heinolan–Pieksämäen (Naarajärven) Rautatie. Joutsan kunnanarkistossa tallella olevat yhdeksänmetriset A3-kokoluokkaa olevat piirustukset näyttävät radan yleis- ja pituusprofiilin karttaesityksenä. Niissä näkyvät muun muassa teiden siirrot sekä rakennettavaksi aiotut rummut ja sillat. Kustannus ratakilometriä kohden olisi ollut 30.910.000 markkaa.
Sotavuodet ja sitä seurannut jälleenrakennus merkitsivät erästä käännekohtaa kuljetuksille, jotka siirtyivät pitkälti kiskoille. Maanteiden ja kuorma-autojen kunto, määrä ja kapasiteetti eivät yksinkertaisesti riittäneet nousevan yhteiskunnan tarpeisiin. Keski-Suomessa oli kuitenkin ongelmana liian harva rataverkko.
Uusia ratahankkeita oli luvassa Oriveden–Jämsän sekä Suolahden–Haapajärven suunnilla, mutta ne edistyivät kovin hitaasti. Juuri tässä sodanjälkeisessä vaiheessa oli tämän seutukunnan viimeisin sauma saada rautatie.
Edellä mainitun karttakokoelman mukaan rata olisi kulkenut Heinolasta Heinolan kirkonkylän kautta pohjoiseen kohti Joutsaa. Laiturivaihteita, toisin sanoen sivuutusraiteita, oli suunniteltu ennen Joutsaa muun muassa Onkiniemelle, Kalhoon, Hartolaan ja Ansioon. Ansiosta Joutsaan kulkeva osuus oli suunnitelman erään maininnan mukaan maastonsa puolesta radan suuritöisin osuus.
Joutsa olisi saanut rautatieaseman ja Kälä laiturivaihteen. Kangasniemen suuntaan rata olisi edennyt nykyistä maantietä sivuten. Aikanaan se olisi yhtynyt Jyväskylän–Pieksämäen rataosuuteen.
Etelän suunnasta rata noudatteli Ansioon saakka nykyistä Nelostietä. Joutsan alueelle rata olisi saapunut Suursyvänsalmen yli sivuten Niemistenkylän Vähä-Säynätjärven länsipuolta. Joutsansalmen yli kiskot olisi vedetty hieman Myllykosken länsipuolelta.
Joutsan rautatieasema oli piirretty Pannuvuoreen. Nykyisenkaltaista asutusta alueella ei tuolloin ollut. Karttapohjien perusteella saattaa arvella, että aseman tarkka paikka olisi sijoittunut Pannuvuorentien loppupään rivitalojen kupeeseen.
Mutta osattiin sitä ennenkin, sillä hankkeen juuret saa johtaa aivan maamme rautatieliikenteen synnyinvuosiin. Suomen rautatieliikenne alkoi Helsingin–Hämeenlinnan radalla 1862. Kiinnostus rautatietä kohtaan levisi tietysti koko maahan ja myös Itä-Hämeeseen.
Mikkelin porvariston edustaja ehdotti jo vuoden 1872 valtiopäivillä Oulun radan rakentamista Päijänteen itäpuolitse. Alueen kunnat luonnollisesti tukivat ajatusta lämpimästi.
Rataa toivottiin rakennettavan Lahdesta alkaen Sysmän, Hartolan, Joutsan ja Leivonmäen kuntien kautta Jyväskylään. Sillä kertaa kiskot menetettiin Päijänteen länsipuolelle Helsingin–Hämeenlinnan radan jatkon myötä. Savon radankin läntisen haaran yksi kilpaileva reitti kulkenut näillä main, mutta taas tuli takkiin.
1890-luvulla ajatus höyryhevosesta virisi uudelleen, kun rautatiehallitus suunnitteli yhdysrataa Mäntyharjun Kiepin seuduilta Jyväskylään Joutsan ja Leivonmäen kautta. Silloiset kunnanisät olivat innolla talkoissa mukana ja pitivät yhdessä Hartolan kanssa hanketta vireillä lupauksillaan avustaa rautatien rakentamisessa.
Niinpä Leivonmäen kuntakokous lupautui 1895 suorittamaan jokaista torppaa ja itsellistä kohden kolme työpäivää radan rakentamisen parissa. Talolliset olivat valmiita luovuttamaan tarvittavan maan sekä kymmenen ratapölkkyä per savu. Kauppiaat lupasivat rahamiehinä kukin iskeä pöytään 50 ruplaa kylmää käteistä.
Hankkeen kustannusarviota pidettiin Helsingin herrojen mielestä liian suurena, ja niinpä se jämähti jäihin. Asiaa lämmiteltiin useaan kertaan 1900-luvun alkuvuosikymmeninä, mutta edelleen turhaan. Kaikki kunnat reitin varrella ovat lähteiden perusteella olleet kuitenkin moneen kertaan lähtökuopissa valmiina toimimaan.
1900-luvun alkuvuosina on vedelty karttaan viivoja tussilla, kun Helsingin herroille on haluttu todistaa, että tuosta sen höyryhevosen pitäisi kulkea. Hahmoteltu reitti sivuaa Joutsan ja Leivonmäen taajamia ja kaartuu sitten Rutalahden kylkeen matkallaan Jyväskylään. Rutalahti olisi siten ollut omiaan puun jatkojalostusteollisuuden sijaintipaikaksi.
Joutsan Seutu
Mitä hyötyä rautatiestä sitten olisi ollut Joutsalle ja Leivonmäelle? Kunnallisneuvos Viljo Simo oli aikanaan vakaasti sitä mieltä, että Joutsa olisi nyt kaupunki, kun häntä haastateltiin aiheesta vuonna 1995. Mene ja tiedä, mutta muutamia seikkoja on poimittavissa, kun ajatusleikkiä viedään tarpeeksi pitkälle.
Itse asiassa todennäköisempää olisi, että Leivonmäki olisi tällä hetkellä kaupunki. Teollisuus nimittäin tuppasi ennen vanhaan keskittyä kuljetusreittien mukaan.
Muistakaamme Jämsänjokilaakson esimerkkki. Jos Jämsänkoskella ei olisi ollut paperitehdasta, ei siellä välttämättä olisi rataakaan. Radan tulo poiki taas lisää tehdasinvestointeja Kaipolan paperitehtaaseen ja Olkkolan sahaan. Positiivinen kierre oli valmis.
Entä olisi tälle seudulle tullut savupiipputeollisuutta? Miksei, sillä sadan vuoden takaisissa suunnitelmissa radan reitti olisi vedetty Rutalahden sivuitse. Paperitehtaat ja sahat sijaitsivat silloin aina vesistön äärellä, sillä materiaali saapui tehtaalle uittamalla. Kun tiedetään, että Rutalahteen on tuotu paljon puuta metsistä uittoa varten, niin mikseipä sinne olisi perustettu jatkojalostuspaikkaa?
Vieressähän olisi kulkenut rata, jota kautta tuotteet olisi ollut kätevä syöttää markkinoille. Saha, jokseenkin varmasti. Paperitehdas? Toivottavasti. Silloin Leivonmäki olisi kasvanut kaupungiksi, ja kuntaliitoksessa roolit olisivat olleet päinvastaisia.
Suurin hyöty radasta olisi saatu ennen nykyistä rakennemuutoshyökyä. Ennen meni lujaa, mutta nyt Rutalahden paperitehdas olisi hyvin voitu ajaa alas viime vuosina, entiset hyvin tienanneet paperityöläiset voihkisivat työttömyyden kourissa, eikä seudun monilla autokaupoillakaan menisi putkeen. Kuuluisimme ruostevyöhykkeeseen.
Radan työllistävä vaikutus olisi ollut merkittävä höyryveturikaudella. Höyryveturit tarvitsevat nimittäin massiivisen huolto-organisaation. Polttopuita ei kovin kaukaa kannattanut hevospelillä kuljettaa, joten toiminnan työllistävä vaikutus olisi ollut suuri. Pokasahan käyttelijöille ja rahdinajajille olisi ollut varma työllisyys.
Myös metsänomistajat olisivat hyötyneet. Tiedämme esimerkiksi, ettei savupiipputeollisuus jossain vaiheessa käyttänyt koivua juuri ollenkaan, mutta vetureiden kattiloihin koivuhalot kelpasivat varmasti. Samoin itse radan kunnossapito vaati väkeä. Etenkin talvella lumen poisto kaikista ratalaitteista vaati väkeä.
Yksi työttömyyden aalto olisi saatettu kokea jo 1960-luvulla höyryvoiman väistyessä rautateiltä. Polttopuuhuollon tekijöiden olisi pitänyt äkkiä katsella uusia hommia.
Mäntsälä on nykyajan rataloton voittaja, ja sen tuoman hyödyn voi jokainen todeta omin silmin jopa moottoritieltä käsin. Rakennusbuumi näyttää hurjalta, rakennusmaasta maksetaan korkeita hintoja ja asukasluku sen kuin kasvaa.
Vastaavaa ryntäystä tuskin olisi nähty tällä seudun, sillä Jyväskylä ei toistaiseksi pullistele asukkaista tai työpaikoista samaan tapaan kuin Helsinki. Tosin mikseipä heitäkin olisi, jotka astuisivat kiskobussiin Huttulan tai Rutalahden pysäkillä, ja kävisivät siten junalla kaupungissa töissä? Asuminen on maalla aina edullisempaa, ja hyvät liikenneyhteydet madaltavat kynnystä käyttää tilaisuutta.
Janne Airaksinen